Sekavaa tekstiä mutta koettakaahan kestää.

Lueskeltuani tähtitieteen perusteita Ursan Tiedettä kaikille -sarjan ensimmäisestä osasta, päätin esitellä muutaman, enemmän tai vähemmän satunnaisesti valitun tähtitieteen historiaan vaikuttaneen henkilön:

Hipparkhos eli Rhodoksella 100-luvulla eaa. ja oli aikansa merkittävin tähtitaivaan havaitsija. Hänen perujaan on nykyinen magnitudiasteikko, jolla tähdet jaotellaan kirkkauden mukaan. Hipparkhos tottakai aikansa lapsena kuvitteli kaikkien tähtien olevan yhtä kaukana meistä, suuren taivaanpallon pinnalla, eikä hänellä ollut välineitä kaukaisimpien tähtien näkemiseen. Näin ollen hänen kehittämäänsä kuuden suuruusluokan järjestelmää on jouduttu kiikareiden ja kaukoputkien myötä hieman laajentamaan, ja kun fiksut miehet keksivät, että tähdet voivat olla meistä eri etäisyyksillä, niitä alettiin luokitella myös niiden todellisen kirkkauden, eli absoluuttisen magnitudin mukaan. Hipparkhos myös havaitsi, että maan kallistunut akseli (23,5 astetta) tekee jatkuvaa hyrräliikettä (prekessio), joka muuttaa hitaasti tähtikarttoja. Melko tarkkaa havainnointia, sanon minä, sillä yhteen kierrokseen kuluu aikaa noin 26 000 vuotta.

100-luvulla, kun vielä luultiin Maan olevan kaiken keskipiste, eli Aleksandriassa muuan tähtitieteilijä nimeltään Klaudios Ptolemaios. Klaudios pohdiskeli planeettojen liikkeitä taivaalla ja tuli kehittäneeksi episyklimallin, jonka mukaan planeetat kiertävät omia ratojaan joiden keskipisteet edelleen kiertävät Maan ympäri. Ne tekevät siis ikäänkuin silmukkamaista liikettä Maan ympärillä. Näennäisesti, Maasta katsottuna, tämä malli kuvaa planeettojen liikettä taivaalla hyvin tarkasti. Ptolemaios julkaisi myös laajan ja perusteellisen tähtitieteen käsikirjan, Almagest, joka oli tähtitieteen raamattu seuraavat puolitoista vuosituhatta.

Sir William Herschel oli 1700-luvun suurimpien kaukoputkien kehittäjä ja ensimmäinen tähtitieteilijä, joka tosissan kohdisti mielenkiintonsa aurinkokuntamme ulkopuoliseen maailmaan. Hän tutki tähtien liikkeitä Auringon suhteen ja luetteloi kaksoistähtiä ja sumumaisia kohteita tähtitaivaalla. Ironista sinänsä Herschel tuli kuuluisaksi vuonna 1781 löytäessään oman aurinkokuntamme friikin, kyljelleen kellahtaneen Uranuksen.

Spektri esittää valonlähteestä (esim Aurinko) tulevan valon kaikki värit punaisesta violettiin. 1700-1800-luvuilla elänyt Joseph von Fraunhofer huomasi valon taittumista tutkiessaan, ettei Auringon spektri ollutkaan täydellisen tasaisesti jatkuva, vaan siinä näkyi tummia spektriviivoja. Nämä viivat kertovat siitä, että Auringosta ja muista tähdistä ei lähdekään ihan kaikkia valon aallonpituuksia, ja ennen pitkää tämä osattiin yhdistää tähtien sisältämiin alkuaineisiin.

Avaruudessa leijailee tähtien ja planeettojen lisäksi kaikenlaista pikkuroinaa, muun muassa asteroideja ja komeettoja. 1600-1700-luvulla elänyt Edmond Halley laski Newtonin lakien avulla useiden komeettojen ratoja. Osa komeetoista  palaa Auringon lähellä käytyään tähtienväliseen avaruuteen, mutta osa kaartuu vetovoiman vaikutuksesta takaisin ja niistä tulee jaksollisia komeettoja. Halley huomasi yhtäläisyyden vuosien 1531, 1607 ja 1682 komeettahavaintojen välillä ja ennusti saman kivenmurikan palaavan 1758. Kun näin tapahtui, komeetta nimettiin Halleyn komeetaksi. Harmi sinänsä mies ei ollut enää itse elossa todistamassa sen paluuta.

Subrahmanyan Chandrasekhar osoitti 1931, että kaikki elinkaarensa loppuun tulleet tähdet eivät kutistu rauhallisesti valkeiksi kääpiöiksi. Jos tähden massa on yli 1,4 Auringon massaa, sen vetovoima pusertaa jopa atomeja hajalle tähden luhistuessa ja synnyttää varauksettomia neutroneja. Luhistuneesta tähdestä syntyy siis 10-15 kilometrin levyinen neutronitähti. Neutronitähtiä ei paljoa nostella tai heitellä, sillä ruokalusikallinen neutronitähteä painaa satoja miljoonia tonneja.

Tämän verran tiukkaa asiaa saa riittää joten siirrytään pohdiskelevampaan otteeseen.

Mietiskelin kosmoksen rakennetta niin keskittyneesti, että säikähdin Windowsin virheilmoituksen päästämää pling-ääntä. Vaarallista luettavaa tämä Valtaoja. Työn alla on siis Esko Valtaojan Ihmeitä - kävelyretkiä kaikkeuteen, epämääräisen pohdiskelutrilogian kolmas osa. Kun yhdistetään kirjoittamisen ja ihmettelyn lahja (sekä älykkyys) samaan ihmiseen, syntyy väistämättä puhdasta neroutta. (Joten rakas Zabuto, sekä muut maailman kummallisuuksia ihmettelevät bloggaajat, jatkakaa samaan malliin niin teistä voi tulla vielä jotain suurta.)

Kuten herra Hesuskin aikanaan, Valtaoja käyttää taidokkaasti vertauksia tuodakseen ihmeensä tavallisen kansan ymmärrykseen. Heti ensimmäisessä, elämän monimuotoisuutta käsittelevässä luvussa Valtaoja perustaa elämän kirjaston. Pohjoismaiden kaikkien asuintalojen jokaiseen huoneeseen hän laittaa 700 kirjaa sisältävän kirjahyllyn, ja näin 40 miljoonan huoneen kirjasto sisältää kirjan jokaisesta elävästä tai sukupuuttoon kuolleesta lajista. Hyllyjä katsellessa voi huomata, että lähes jokaisen kirjan selkämyksestä puuttuu nimi ja sivut ammottavat tyhjyyttään. Nämä tyhjät kirjat kertovat ihmiselle ikuisesti tuntemattomaksi jääneistä lajeista, jotka joskus (tai mahdollisesti tälläkin hetkellä) elivät tällä samalla maapallolla. Kun lopulta kirjastosta löytyy nimetty kirja (mahdollisesti ainoa kokonaisessa kerrostalossa) on senkin nimi latinaksi ja tekstiä on yksi ainoa kappale. Etsintää saa jatkaa melko kauan, ennen kuin löytää oikeasti luettavaa. Kuitenkin jossain sivukylän mökissä, kaikkien nimettömien kirjojen keskellä on kirja, jonka kannessa lukee Homo sapiens.

Lajien mahtavan monimuotoisuuden lisäksi Valtaoja ihmettelee kirjassaan muun muassa sanojen ja kielen kehitystä, rakkautta, tietoisuuden olemusta sekä erästä ihmisen eläinkunnasta erottavaa tekijää, kahdella jalalla kävelyä. Kirja on hieno sekoitus historiaa, biologiaa, kielitiedettä, tähtitiedettä ja arkielämää. Maailmankaikkeuden lisäksi tutuksi tulee esimerkiksi Eskon viihtyisä mökki Korvanniemellä.

Todella pysäyttävä luku on kirjan seitsemäs luku, joka on nimetty "Kaikesta, mitä ei ole". Kosmoksen rakenne ja käyttäytyminen, pimeä aine ja pimeä energia ovat juuri niitä aiheita joita saatan jäädä pohtimaan tuntikausiksi. (Juuri tässä kohtaa Windowsin vikailmoitus säikäytti minut.) Maailma ei ole sitä miltä näyttää, ja vaikka tiede pyrkii jatkuvasti päivittämään käsitystämme, emme välttämättä koskaan pääse perille ihan kaikesta. Entä jos tuntemamme maailmankaikkeus on vain pieni hippunen saippuakuplassa, suklaakakussa tai papatin pamahduksessa, joka on osa jotain älyttömän paljon suurempaa maailmankaikkeutta. Eikä tämä tietenkään tähän jää. Montako suurempaa kosmosta on tuon saippuakuplan ulkopuolella ja montako pienenpientä kosmosta humahti juuri mahaani, kun söin aika hyvänmakuisen karkin? Ja jos asia on näin, käyttäytyykö makrokosmoksemme yhtä omituisesti kuin hiukkasten mikromaailma? Ehkä on ihan hyvä, että Windows keskeytti pohdiskeluni, ainakin hetkeksi.

Rattijuopumus Ruotsissa ei välttämättä ole rattijuopumus Suomessa, onhan Ruotsin lainsäädäntö asettanut tälle rikokselle tiukemman promillerajan kuin Suomen lainsäädäntö. Alkoholi, etanoli C2H5OH, on kuitenkin alkoholia, oltiin sitä missä maailmankolkassa tahansa. Ihmisten moraaliset lait eivät ole YK:n ihmisoikeusjulistuksesta huolimatta universaalejja, mutta fysiikan lait ovat. Valtaojan innoittamana otan jumaluuden omiin käsiini ja luon suhteellisuusteoriasta vapaan kosmoksen. Avaruuden ja ajan jokainen piste ei enää olekaan enää symmetrinen muiden kanssa. Muutoin luomani maailma on samankaltainen kuin omamme. Kosmoksessani se, mikä on vettä Ruotsissa, onkin alkoholia Suomessa. Kannattavaa olisi siis lähteä Ruotsiin, täyttää vesitonkat ilmaiseksi huoltoasemalla ja palata Suomeen ryyppäämään. Ongelmana on vain se, että se, mikä on Suomessa vesitonkka, on monin paikoin Ruotsissa banaanikärpänen. Oletetaan, että löydämme kaupungin, jossa vesitonkka ei liihota pois, vaan pysyy vesitonkkana (ja veden hakija sitä vastoin muuttumattomana) ja olemme valmiita paluumatkaan. Saamme huomata, että itä ja läsi ovat suhteellisuusteorian ulkopuolisessa kosmoksessani erilaisia suuntia. Jokaista Ruotsiin päin taivaltamaamme kilometriä kohden saamme palata itään päin kaksi. Ja auta armias jos erehdymme eksymään hiemankin liikaa itäkaakkoon, niin matka muuttuu kahdeksankertaiseksi. Ja lisäksi vaarana on joutua eteläisimpään Suomeen, alueelle jossa ihmiset ja kottaraiset lakkaavat olemasta ja kaikki muut elävät olennot muuttuvat porkkanoiksi. Kyllä tämä suhteellisuusteorian alainen kosmos vaan on aika tylsä.

Palauttaessani kirjaa kirjastoon, minulla oli mielessäni kaksi kirjaa, jotka lainaisin. Tähtitiede- ja mytologiahyllyt kuitenkin aiheuttivat "lapsi karkkikaupassa" -efektin ja raahasin kotiin kahden sijaan viisi kirjaa. Divina Commedia makaa edelleen hyllyssä puoliksi luettuna, mutta kyllä senkin jaksan joskus lukea loppuun. Nyt työn alla on Hermann Hessen klassikko Lasihelmipeli, ja pinossa odottaa kosmoksen ja myyttien historiaa sekä pari opusta zeniä.

Blogini avaan muutamasta kirjasta höpisemällä. Jonkin aikaa sitten luin Kurt Vonnegutin klassikkoteoksen Teurastamo 5, koska olin jostain kuullut, että se on kirja, joka kaikkien pitäisi lukea. Olen melko lailla samaa mieltä. Ainakin kaikkien, jotka ylipäätään kirjoja lukevat.

Nimen perusteella odotin Teurastamo 5:ltä jotain kauhumättöä, ja lukemaan lähtiessäni ajattelin - sotakirja, jaksankohan lukea loppuun asti? Mutta Teurastamo 5 oli paljon muuta kuin pelkkä sotakirja. Rakastuin Vonnegutin kronologista järjestystä juuri sopivan vähän rikkovaan kirjoitustyyliin ja tralfamadorelaisilta opittuun hälläväliä-tyyliin. Vonnegut kuvaa sodan kauheuksia ja toteaa perään "Niin se käy".

Erityisesti miellyin juuri Tralfamadore-tarinaan joka kulki sujuvasti mukana rikotun kronologisessa kerronnassa. Tässä siis päähenkilö, Billy Pilgrim, kaapataan ufoalukseen ja viedään tralfamadorelaiseen eläintarhaan näytille. Siellä ollessaan hän oppii muun muassa ajan todellisen luonteen ja sen, että ihminen on universumissa viimeisimpiä lajeja, joka uskoo vapaaseen tahtoon. Billy on ilmiselvästi hullu, mutta kerronta on rakennettu niin, että lukija haluaa uskoa kaiken tämän todella tapahtuneen.

Kaikin puolin oikein mielenkiintoinen sotakirja. Kun kerran pääsee alkuun, ei tätä malta laskea käsistään. Niin se käy.

Teurastamon jälkeen heitin aivot narikkaan ja aloin lukea Seita Parkkolan ja Niina Repon yhteistyönä kirjoittamaa Ruttolinnaa. Se oli sitä mitä siltä odotinkin: hyvää viihdettä. Hahmojen luonnissa Parkkola ja Repo olivat jälleen kerran onnistuneet. Loppu levisi käsiin, kuten nuortenkirjoissa on yleensä tapana, mutta muuten ihan kelpo teos. Parasta oli se, että tapahtumat sijoittuivat Ranskaan, minä kun yritän tässä kovasti ranskaa opetella uudelleen. C'est manifique!

Ruttolinnan jälkeen tartuin vihdoin teokseen, joka on ollut jo pitkään tarkoitus lukea: Dante Alighierin Jumalainen näytelmä. Kirjastosta nappasin Gustave Dorén kuvittaman, suomenkielisen, vuoden 1963 painoksen. Koosteita ja selityksiä on Danten matkasta varmasti enemmän, kuin sivuja itse kirjassa, mutta tässä tulee yksi lisää.

Tarina alkaa, kun Dante harhailee pimeässä metsässä tietämättä, miten sinne oikein joutui. Metsässä Danten lisäksi vaeltelee pantteri, leijona, susi, ja edesmennyt runoilija Vergilius. Jälkimmäinen johdattaa Danten matkalle tuonpuoleiseen. Ohitettuaan surullisenkuuluisan portin, joka kehottaa läpikulkijoitaan heittämään toivonsa, runoilijat saapuvat tuonpuoleisen "kaatopaikalle". Täällä hengailevat ampiaiset ja paarmat seuranaan ne pelkurit, jotka uskoivat eläissään puolueettomuuden illuusioon. He eivät kelpaa taivaaseen, eivätkä helvettiin. Jätehuolto sentään toimii. Ahnaat madot nimittäin hotkivat maahan pudonneen veren ja itkun.

Päästäkseen itse Helvetin puolelle, Danten on ylitettävä Akheronin virta, mutta Karon, kärttyinen vanha lautturi ei pidä ajatuksesta. Hän huutelee Dantelle hävyttömyyksiä mäiskiessään samalla vitkastelevia sieluja airollaan. Dante kuitenkin mystisesti menettää tajunsa ja herää virran toisella puolella. Helvetin ensimmäisessä piirissä, niin kutsutussa Helvetin esikartanossa antiikin filosofit ja muut kastamattomat hyvikset kuluttavat ikuisuuttaan paikassa, jossa ei ole hyvä eikä paha olla. Täältä Jeesus kävi ristillä kuoltuaan nappaamassa Vanhan testamentin pyhät mukaansa taivaaseen. Rupateltuaan hetken, runoilijat jatkavat matkaansa kohti todellista Helvettiä.

Toisessa piirissä musta tuuli riepottelee ikuisesti niitä, jotka eläissään lankesivat hekuman vietäväksi. Näistä rakkauden synteihin syyllistyneistä Dante haastattelee paria ja jatkaa eteenpäin. Kolmas piiri muistuttaa yllättävän paljon Suomen kesää. Ikuinen rankkasade piiskaa maata. Taivaalta tulee vettä, lunta ja rakeita, kissoja koiria, mummoja ja ties mitä. Sohjoisessa maassa makaavat mässäilyyn langenneet. Tässä piirissä riehuu myös Helvetin ehkä tunnetuin hauva, Kerberos.

Neljännessä piirissä riehuvat tuhlaajat ja saiturit, omalla tavallaan ahneita kummatkin, ja viidennessä piirissä vihaiset tekevät toisistaan hakkelusta. Dante joutuu kuuntelemaan vihaisten haistattelua siitä, kuinka elävä sielu saisi painua sinne mistä tulikin. Täällä Dante kohtaa myös mukavan tyttölauman, johon kuuluvat käärmetukkaiset Megaira, Alekto ja Tisifone, sekä heidän pomonsa Medusa. Vergilius peittää Danten silmät, joten he voivat jatkaa matkaansa kivettymättä ikuisesti paikoilleen.

Kuudennessa piirissä kerettiläiset eli vääräoppiset viruvat tulisissa haudoissaan, ja seitsemäs, väkivaltaisten piiri on jaettu kolmeen osaan. Lähimmäisiään kohtaan väkivaltaisia keitetään kiehuvassa vedessä, kun taas itsensä oksaan ripustaneet ovat nyt muuttuneet lähes kokonaan puiksi. Luontoa ja Luojaa kohtaan väkivaltaiset, eli esimerkiksi homot, juoksevat pakoon ikuista tulisadetta.

Kahdeksas piiri on vilpillisten. Muun muassa parittajat, koronkiskurit ja monet valtaansa väärin käyttäneet paavit kärsivät täällä monenlaista rangaistusta. Pirut ruoskivat ja kiusaavat syntisiä, jotka viruvat omassa ulosteessaan tai kulkevat raskaat lyijykaavut päällä. Täällä Dante näkee myös ihmisen ja käärmeen vaihtavan olomuotojaan. Pelottavan yksityiskohtaisessa kuvauksessa kerrotaan esimerkiksi, kuinka ihmisen jalat sulautuvat yhdeksi samalla, kun käärmeen häntä haarautuu jaloiksi. Tässä piirissä viruu lisäksi Muhammed vatsa haljenneena sekä muita hajonneita vilpintekijöitä.

Ohitettuaan vielä sukupuuttoon kuolleiden jättiläisten majapaikan, runoilijat saapuvat alimpaan Helvettiin. Täällä lienee turha käyttää sanontaa "sitten kun helvetti jäätyy" sillä maisema on suhteellisen arktinen. Piirin asukeista, pettureista, ei näy paljon päälakea enempää, sillä he ovat uponneet ikuiseen jäähän. Samalla tavalla Helvetin pohjalle ikuisesti jäätyneenä on itse Dis, pääpaholainen. Tämän kolmet kasvot mutustelevat Danten maailmankatsomuksen pahimpia pettureita. Brutus ja Cassius, Caesarin pettäjät, kärsivät reunimmaisten kasvojen hampaissa, kun taas pahin kärsimys keskimmäisissä hampaissa on Juudas Iskariotilla, Jeesuksen kavaltajalla.

Tämän nähtyään runoilijat matkaavat suoraan maan keskipisteen läpi Kiirastulivuoren juurelle ja tähtitaivas näkyy jälleen. Jottei sepustus turhan pitkäksi venyisi, siirrän Kiirastulen ja Paratiisin seuraavaan kertaan ja päätän tähän ensimmäisen merkinnän. Kettu kiittää, kuittaa ja kumartaa.