Sekavaa tekstiä mutta koettakaahan kestää.

Lueskeltuani tähtitieteen perusteita Ursan Tiedettä kaikille -sarjan ensimmäisestä osasta, päätin esitellä muutaman, enemmän tai vähemmän satunnaisesti valitun tähtitieteen historiaan vaikuttaneen henkilön:

Hipparkhos eli Rhodoksella 100-luvulla eaa. ja oli aikansa merkittävin tähtitaivaan havaitsija. Hänen perujaan on nykyinen magnitudiasteikko, jolla tähdet jaotellaan kirkkauden mukaan. Hipparkhos tottakai aikansa lapsena kuvitteli kaikkien tähtien olevan yhtä kaukana meistä, suuren taivaanpallon pinnalla, eikä hänellä ollut välineitä kaukaisimpien tähtien näkemiseen. Näin ollen hänen kehittämäänsä kuuden suuruusluokan järjestelmää on jouduttu kiikareiden ja kaukoputkien myötä hieman laajentamaan, ja kun fiksut miehet keksivät, että tähdet voivat olla meistä eri etäisyyksillä, niitä alettiin luokitella myös niiden todellisen kirkkauden, eli absoluuttisen magnitudin mukaan. Hipparkhos myös havaitsi, että maan kallistunut akseli (23,5 astetta) tekee jatkuvaa hyrräliikettä (prekessio), joka muuttaa hitaasti tähtikarttoja. Melko tarkkaa havainnointia, sanon minä, sillä yhteen kierrokseen kuluu aikaa noin 26 000 vuotta.

100-luvulla, kun vielä luultiin Maan olevan kaiken keskipiste, eli Aleksandriassa muuan tähtitieteilijä nimeltään Klaudios Ptolemaios. Klaudios pohdiskeli planeettojen liikkeitä taivaalla ja tuli kehittäneeksi episyklimallin, jonka mukaan planeetat kiertävät omia ratojaan joiden keskipisteet edelleen kiertävät Maan ympäri. Ne tekevät siis ikäänkuin silmukkamaista liikettä Maan ympärillä. Näennäisesti, Maasta katsottuna, tämä malli kuvaa planeettojen liikettä taivaalla hyvin tarkasti. Ptolemaios julkaisi myös laajan ja perusteellisen tähtitieteen käsikirjan, Almagest, joka oli tähtitieteen raamattu seuraavat puolitoista vuosituhatta.

Sir William Herschel oli 1700-luvun suurimpien kaukoputkien kehittäjä ja ensimmäinen tähtitieteilijä, joka tosissan kohdisti mielenkiintonsa aurinkokuntamme ulkopuoliseen maailmaan. Hän tutki tähtien liikkeitä Auringon suhteen ja luetteloi kaksoistähtiä ja sumumaisia kohteita tähtitaivaalla. Ironista sinänsä Herschel tuli kuuluisaksi vuonna 1781 löytäessään oman aurinkokuntamme friikin, kyljelleen kellahtaneen Uranuksen.

Spektri esittää valonlähteestä (esim Aurinko) tulevan valon kaikki värit punaisesta violettiin. 1700-1800-luvuilla elänyt Joseph von Fraunhofer huomasi valon taittumista tutkiessaan, ettei Auringon spektri ollutkaan täydellisen tasaisesti jatkuva, vaan siinä näkyi tummia spektriviivoja. Nämä viivat kertovat siitä, että Auringosta ja muista tähdistä ei lähdekään ihan kaikkia valon aallonpituuksia, ja ennen pitkää tämä osattiin yhdistää tähtien sisältämiin alkuaineisiin.

Avaruudessa leijailee tähtien ja planeettojen lisäksi kaikenlaista pikkuroinaa, muun muassa asteroideja ja komeettoja. 1600-1700-luvulla elänyt Edmond Halley laski Newtonin lakien avulla useiden komeettojen ratoja. Osa komeetoista  palaa Auringon lähellä käytyään tähtienväliseen avaruuteen, mutta osa kaartuu vetovoiman vaikutuksesta takaisin ja niistä tulee jaksollisia komeettoja. Halley huomasi yhtäläisyyden vuosien 1531, 1607 ja 1682 komeettahavaintojen välillä ja ennusti saman kivenmurikan palaavan 1758. Kun näin tapahtui, komeetta nimettiin Halleyn komeetaksi. Harmi sinänsä mies ei ollut enää itse elossa todistamassa sen paluuta.

Subrahmanyan Chandrasekhar osoitti 1931, että kaikki elinkaarensa loppuun tulleet tähdet eivät kutistu rauhallisesti valkeiksi kääpiöiksi. Jos tähden massa on yli 1,4 Auringon massaa, sen vetovoima pusertaa jopa atomeja hajalle tähden luhistuessa ja synnyttää varauksettomia neutroneja. Luhistuneesta tähdestä syntyy siis 10-15 kilometrin levyinen neutronitähti. Neutronitähtiä ei paljoa nostella tai heitellä, sillä ruokalusikallinen neutronitähteä painaa satoja miljoonia tonneja.

Tämän verran tiukkaa asiaa saa riittää joten siirrytään pohdiskelevampaan otteeseen.

Mietiskelin kosmoksen rakennetta niin keskittyneesti, että säikähdin Windowsin virheilmoituksen päästämää pling-ääntä. Vaarallista luettavaa tämä Valtaoja. Työn alla on siis Esko Valtaojan Ihmeitä - kävelyretkiä kaikkeuteen, epämääräisen pohdiskelutrilogian kolmas osa. Kun yhdistetään kirjoittamisen ja ihmettelyn lahja (sekä älykkyys) samaan ihmiseen, syntyy väistämättä puhdasta neroutta. (Joten rakas Zabuto, sekä muut maailman kummallisuuksia ihmettelevät bloggaajat, jatkakaa samaan malliin niin teistä voi tulla vielä jotain suurta.)

Kuten herra Hesuskin aikanaan, Valtaoja käyttää taidokkaasti vertauksia tuodakseen ihmeensä tavallisen kansan ymmärrykseen. Heti ensimmäisessä, elämän monimuotoisuutta käsittelevässä luvussa Valtaoja perustaa elämän kirjaston. Pohjoismaiden kaikkien asuintalojen jokaiseen huoneeseen hän laittaa 700 kirjaa sisältävän kirjahyllyn, ja näin 40 miljoonan huoneen kirjasto sisältää kirjan jokaisesta elävästä tai sukupuuttoon kuolleesta lajista. Hyllyjä katsellessa voi huomata, että lähes jokaisen kirjan selkämyksestä puuttuu nimi ja sivut ammottavat tyhjyyttään. Nämä tyhjät kirjat kertovat ihmiselle ikuisesti tuntemattomaksi jääneistä lajeista, jotka joskus (tai mahdollisesti tälläkin hetkellä) elivät tällä samalla maapallolla. Kun lopulta kirjastosta löytyy nimetty kirja (mahdollisesti ainoa kokonaisessa kerrostalossa) on senkin nimi latinaksi ja tekstiä on yksi ainoa kappale. Etsintää saa jatkaa melko kauan, ennen kuin löytää oikeasti luettavaa. Kuitenkin jossain sivukylän mökissä, kaikkien nimettömien kirjojen keskellä on kirja, jonka kannessa lukee Homo sapiens.

Lajien mahtavan monimuotoisuuden lisäksi Valtaoja ihmettelee kirjassaan muun muassa sanojen ja kielen kehitystä, rakkautta, tietoisuuden olemusta sekä erästä ihmisen eläinkunnasta erottavaa tekijää, kahdella jalalla kävelyä. Kirja on hieno sekoitus historiaa, biologiaa, kielitiedettä, tähtitiedettä ja arkielämää. Maailmankaikkeuden lisäksi tutuksi tulee esimerkiksi Eskon viihtyisä mökki Korvanniemellä.

Todella pysäyttävä luku on kirjan seitsemäs luku, joka on nimetty "Kaikesta, mitä ei ole". Kosmoksen rakenne ja käyttäytyminen, pimeä aine ja pimeä energia ovat juuri niitä aiheita joita saatan jäädä pohtimaan tuntikausiksi. (Juuri tässä kohtaa Windowsin vikailmoitus säikäytti minut.) Maailma ei ole sitä miltä näyttää, ja vaikka tiede pyrkii jatkuvasti päivittämään käsitystämme, emme välttämättä koskaan pääse perille ihan kaikesta. Entä jos tuntemamme maailmankaikkeus on vain pieni hippunen saippuakuplassa, suklaakakussa tai papatin pamahduksessa, joka on osa jotain älyttömän paljon suurempaa maailmankaikkeutta. Eikä tämä tietenkään tähän jää. Montako suurempaa kosmosta on tuon saippuakuplan ulkopuolella ja montako pienenpientä kosmosta humahti juuri mahaani, kun söin aika hyvänmakuisen karkin? Ja jos asia on näin, käyttäytyykö makrokosmoksemme yhtä omituisesti kuin hiukkasten mikromaailma? Ehkä on ihan hyvä, että Windows keskeytti pohdiskeluni, ainakin hetkeksi.

Rattijuopumus Ruotsissa ei välttämättä ole rattijuopumus Suomessa, onhan Ruotsin lainsäädäntö asettanut tälle rikokselle tiukemman promillerajan kuin Suomen lainsäädäntö. Alkoholi, etanoli C2H5OH, on kuitenkin alkoholia, oltiin sitä missä maailmankolkassa tahansa. Ihmisten moraaliset lait eivät ole YK:n ihmisoikeusjulistuksesta huolimatta universaalejja, mutta fysiikan lait ovat. Valtaojan innoittamana otan jumaluuden omiin käsiini ja luon suhteellisuusteoriasta vapaan kosmoksen. Avaruuden ja ajan jokainen piste ei enää olekaan enää symmetrinen muiden kanssa. Muutoin luomani maailma on samankaltainen kuin omamme. Kosmoksessani se, mikä on vettä Ruotsissa, onkin alkoholia Suomessa. Kannattavaa olisi siis lähteä Ruotsiin, täyttää vesitonkat ilmaiseksi huoltoasemalla ja palata Suomeen ryyppäämään. Ongelmana on vain se, että se, mikä on Suomessa vesitonkka, on monin paikoin Ruotsissa banaanikärpänen. Oletetaan, että löydämme kaupungin, jossa vesitonkka ei liihota pois, vaan pysyy vesitonkkana (ja veden hakija sitä vastoin muuttumattomana) ja olemme valmiita paluumatkaan. Saamme huomata, että itä ja läsi ovat suhteellisuusteorian ulkopuolisessa kosmoksessani erilaisia suuntia. Jokaista Ruotsiin päin taivaltamaamme kilometriä kohden saamme palata itään päin kaksi. Ja auta armias jos erehdymme eksymään hiemankin liikaa itäkaakkoon, niin matka muuttuu kahdeksankertaiseksi. Ja lisäksi vaarana on joutua eteläisimpään Suomeen, alueelle jossa ihmiset ja kottaraiset lakkaavat olemasta ja kaikki muut elävät olennot muuttuvat porkkanoiksi. Kyllä tämä suhteellisuusteorian alainen kosmos vaan on aika tylsä.

Palauttaessani kirjaa kirjastoon, minulla oli mielessäni kaksi kirjaa, jotka lainaisin. Tähtitiede- ja mytologiahyllyt kuitenkin aiheuttivat "lapsi karkkikaupassa" -efektin ja raahasin kotiin kahden sijaan viisi kirjaa. Divina Commedia makaa edelleen hyllyssä puoliksi luettuna, mutta kyllä senkin jaksan joskus lukea loppuun. Nyt työn alla on Hermann Hessen klassikko Lasihelmipeli, ja pinossa odottaa kosmoksen ja myyttien historiaa sekä pari opusta zeniä.